
Olen huomannut oman elämäni tärkeysjärjestyksen pikkuhiljaa muuttuvan.
Ennen oli tärkeätä näyttää hyvältä, olla meikattuna, hiukset suoristettuna ja lakalla kesytettyinä, yllä ylenpalttisen siistit vaatteet. Tärkeää oli olla paras kaikessa, nopein, kaunein, älykkäin ja rikkain.
Samaan aikaan, kun tavoitteeni - kuusi ällää, moninumeroinen summa rahaa pankkitilillä, nopea auto - alkoivat lähestyä, minä olin onnettomampi kuin koskaan. Elämä tuntui äärettömän epäaidolta. Merkityksettömältä.
Tajusin, että en ole sen onnellisempi, vaikka tililläni olisi miljoona euroa rahaa. En olisi onnellisempi 10 kiloa laihempana, en tuliterän BMW:n omistajana, en minkäänlaisissa vaatteissa enkä minkäänlaisessa meikissä.
Kun lakkasin yrittämästä liikaa, saavutin enemmän kuin olisin aiemmin voinut kuvitellakaan.
Kun lakkasin tavoittelemasta tarpeetonta, saavutin tarpeellisen.
Elämän kesto on rajallinen. Täytyy elää nyt eikä ajatella, että elän sitten kun tai että elän sitten jos. En halua tuhlata aikaani mitättömien asioiden haalimiseen.
Tärkeintä on elää sellaista elämää, jonka itse kokee hyväksi, eikä hyvää elämää voi määritellä kukaan muu kuin se, joka sitä elämää elää. Minä elän köyhyysrajan alapuolella ahtaassa, hieman homeelta haisevassa luukussa minua orjuuttavan kämppiksen kanssa, rakkaani asuu toisella puolella Suomea ja omaan luottamusvamman, mutta tiedättekö mitä? Elämän ei kuulukaan olla täydellistä. Minä olen onnellinen tässä ja nyt, koska minulla on elämässäni perusasiat kunnossa: ruokaa, juomaa, lämpöä, lempeä.
Ja saan lauantaiaamuisin herätä siihen, kun lähikapakassa korjaussarjaa nauttivat miekkoset puhkeavat laulaa hoilottelemaan. Hieno fiilis, sanoisinko. :)
Tuon hienompaa oivallusta saa hakea. Kun lopettaa erinäisen mahtavuuden ja täydellisyyden tavoittelun, huomaa elämässä olevan paljon muutakin, ja sitten osaakin iloita pienemmästäkin, ja olla tyytyväisempi elämäänsä.
VastaaPoista-Venla